172 PÄIVÄÄ BRASILIASSA

Aika on mennyt tosi nopeesti, oon jo ylittäny puolen välin mun vaihdossa. Ihan hullua ajatella että päiviä on vähemmän edessä ja enemmän takana. Nää viimiset 172 päivää on ollut sekä mun elämäni parhaimmat että raskaimmat. Ihmiset usein aattelee, että vaihtovuosi on vuoden loma, mut ei se sitä ole. Jokasen päivän jälkeen kaadun rättiväsyneenä sänkyyn, en tiedä johtuuko se kielestä, osaan portugalia jo kohtuullisen hyvin mutta se on hyvin uuvuttavaa käyttää sitä, joutuu keskittymään ihan hullusti. Ja vaikka kuinka oon ollu täällä jo kohta kuus kuukautta, vähintään kerran viikossa huomaa taas jotain uutta kulttuurissa ja koittaa sopeutua siihen. Välillä aattelen että olen jo joku kolmekymppinen kun en jaksa valvoa myöhään tai riehua ulkona joka päivä niinkuin jotkut vaihtarit tekee. Mun elämä täällä on hyvin vakinaista (varsinkin ennen kesälomaa oli) ja nautin siitä.

Aluksi olin hiukan skeptinen sen suhteen että muutan brasiliaan, mutta en pääse rantakaupunkiin. Mutta ei se mua haittaa vaikken päätynyt meren rannalle asumaan, jossa voisi käydä joka päivä rannalla ja en tiedä onko siellä enemmän nähtävää kaikkien rantojen kanssa vai ei, mutta oon tyytyväinen tähän paikkaan. Täällä mun osavaltiossa on ihan omanlainen portugalin murre ja tapa puhua sitä, täällä myöskin puhutaan nopeiten koko Brasiliassa. Se oli aluksi oma haasteensa, mutta nyt rakastan tätä tyyliä millä ihmiset puhuu täällä ja miten mäkin jo olen oppinut lyhentämään sanoja esimerkiksi. Ihmiset on täällä myöskin hyvin erilaisia, niin iloisia ja esimerkiksi yksi päivä bussia ootellessa mulle moikkas mäkkärissä työskentelevä jätkä, vaikka olen hänen kassallaan vain muutaman kerran käynyt. Hassua miten ihmiset muistaa.

On hankala tiivistää ajatuksia tekstiin kun on niin sekavia ajatuksia. Oon kasvanu aivan huimasti täällä henkisesti, olin aika eksyksissä itteni ja elämäni suhteen kun koneeseen astuin viime heinäkuussa. En tiennyt mitä haluan tulevaisuudessa tehdä, olin tosi epävarma ja aika hiljanen ja ujo. Nyt täällä oon saanut tosi paljon motivaatiota opiskella ja tehdä töitä sen ammatin eteen mitä haluan päästä lukemaan. Mulla oli lukion ykkösvuonna motivaatio ja aikalailla koko elämä hukassa, ja no, nyt joutuu neiti käymään muutamat kurssit uudestaan kun palaan, mutta eipä sille tässä vaiheessa enää mitään mahda. Musta on tullut tosi paljon itsevarmempi ja avoimempi. Oon myöskin vähentänyt toooosi paljon puhelimella roikkumista, yksi syy on siinä että mulla on 3GB nettiä kuukaudeksi. Suomessa ihmiset normaalisti käyttävät tollaisen määrän päivässä kun ovat niin paljon puhelimilla, mutta on tosi hyvä että täällä on rajalliset netit. Oon tajunnu itekkin kuinka ällöttävän paljon oon roikkunu puhelimella sillonkin kun olen kavereitten tai perheen kanssa, ihan älytöntä. Ihan hassuilla tavoilla tää Brasilia avaa silmiä.

Mun ensimmäiset kaks kuukautta oli tosi rankat, koska mun hostperhe ei ollut ikinä kotona tai opettanut mulle miten kulkea ja mennä täällä kaupungissa. Jouduin (onneksi) opettelemaan kaiken itse, kulkemaan ja menemään, mikä on nyt jälkeenpäin ajateltuna ihan loistava asia vaikkei se alussa tuntunu siltä. Jo ihan se, että kumpikaan mun hostperheistä ei usein vie mua minnekkään, mikä on aika harvinaista, (ihan tosi monella vaihtarillä täällä on hostperheet jotka aina vievät ja hakevat heidät tai maksavat heille heidän uberinsa kotiin.) Mua ei haittaa vaikka mulla ei ole sellaista hostperhettä, vaan oon oppinu ite menemään bussilla ja kävelemään. Ihmiset usein aattelee et on tosi vaarallista kävellä täällä yksin tyttönä, mutta sillonku sä tiedät mitä teet ja minne meet en mä ainakaan jaksa pelätä. Musta tuntuu että jo se on yksi isoimmista syistä kun kävelen niin paljon, että multa on pudonnut ihan huimasti painoa. En nyt ole punninnut itseäni, mutta kehosta näkee kuinka paljon oon laihtunu ja esim. mun molemmat farkkushortsit on ihan liian isot.

Monia ihan outoja asioita on suomesta ikävä, ja tietysti läheisiä ystäviä ja perhettä. Mutta tiiän jo, että kun palaan kaikki asiat on ihan samalla lailla, ehkä on jotain uusia seurustelusuhteita tai jotain, mutta kaikki on suurinpiirtein samalla lailla. Siksi en mieti paljoa suomea enää, se koti ja kaikki siihen liittyvät asiat pysyvät siellä. Nautin tästä ajasta mikä mulla on täällä, tästä mahdollisuudesta minkä sain ja mistä oon ihan huiman kiitollinen. Tää on jo kasvattanu mua, mutta tulee kasvattamaan vielä enemmän. Kaikella tällä koitin sanoa, että vaikka joskus on vaikeaa, oon onnellinen täällä.