Keskiviikko aamuna herättiin aikaisin ja suunnattiin kalastamaan pirajoita.
Aamupalan jälkeen suunnattiin kohti perhettä, joka tekee tapioca jauhoja omalla tilallaan keskellä amazonia.
Päästiin näkemään jauhojen valmistusprosessi pikakelauksella ja saatiin niistä tapioca lättyjä sitten tehdä. Jauhojen valmistamiseen menee päiviä, joten ei sitä voitu tehdä.
Meillä oli kaksi aivan upeaa opasta. He molemmat ovat intiaaneja. Maailmassa on vain ja ainoastaan kaksi intiaaniopasta (joilla on koulutus siihen) ja meillä oli kunnia nähdä amazonia heidän kanssaan. He osasivat kyllä asiansa.
Alkuperäisasukkaiden vierailu ei siihen loppunut. Iltapäivällä suunnattiin paikalliseen intiaaniyhteisöön. Näimme heidän koulunsa siellä ja kauppoja joissa he myivät itsetehtyjä tavaroita. Lopuksi pelattiin heitä vastaan jalkapallo-ottelu. Noin kymmenen minuuttia ennen ottelun alkua tuli aivan kauhea kaatosade. Kenttä oli mutainen ja liukas. Pelasin 15 minuuttia ja kaaduin varmaankin kymmenen kertaa. Ketään vaihtariryhmä ei ole ikinä heitä voittanut, mutta me sentään tehtiin maali, mikä ei ole kovinkaan normaalia. Hauskaa oli ja mutaa löytyi hiuksista vielä seuraavanakin päivänä.
Torstaina suunnattiin aamulla etsimään laiskiaista. En tiedä miten tämä opas sen ponnasi, kun me kaikki vaihtarit se vasta nähtiin kymmenen metrin päästä. Jokainen pääsi ottamaan kuvan sen kanssa. Onhan se aika suloinen.
Sen jälkeen kun laiskiainen löydettiin, suunnattiin ns. turistipaikalle, Tälläinen paikallinen perhe rakensi kodin joen varrelle. He alkoivat ruokkia näitä pinkkejä delfiinejä usein, jotta ne tulisivat paikalle usein. Delfiinit ovat vapaita, ne eivät elä vankeudessa. Upean työn ovat tehneet, jotta ovat onnistuneet delfiineistä "kavereita" saamaan.
Olihan se aika pelottavaa delfiinien kanssa uida, vaikka ne eivät mitään ihmisille tee. Pehmeämpiä olivat kuin mitä vauvan peppu.
Illalla oli sitten vuorossa jacaren (paikallisen krokotiilin) metsästys. Meidät jaettiin neljään pikkuveneeseen ja ajettiin pimeässä. Ajaja osoitteli ranta-alueita taskulampulla. He näkivät silmien välkähdyksen aina, ja sitten ajettiin lähemmäs, jotta nähtiin onko kyseessä pieni vai iso jacare. Ison joukkoon ei kannata hypätä, koska sieltä ei enää tulla takaisin. Meidän kuski ei onnistunut nappaamaan, vaikka monia nähtiinkin ja kerran hän jopa sen jacareen perään hyppäsi. Oli kyllä pelottavaa, mutta hienoa pidellä tuota jacaretta. Nämä voi kasvaa jopa kaksi metrisiksi, niin oli kyllä jännitys katossa näitä pyydystellessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti