TJ42, M I T Ä

Aika menee aivan liian nopeasti. Muistan kun kirjotin postausta siitä, miten olen puolivälissä vaihtoani. En voi uskoa, että siitä on jo neljä kuukautta. Kauhistuttaa ajatus Suomeen palaamisesta. Se merkitsee sitä, että mun pitää jättää kaikki se taakseni, minkä tänne vaivalla rakensin. Mun ihanan, parhaan hostperheen. Mun ihanan luokan ja ystävät. Kaikki vaihtarit keihin olen tutustunut. Mun elämän, mun rutiinit kaikki tutut asiat. Oon kotona kun kuljen kaduilla, otan busseja. En eksy enää, tiedän aina missä olen. Miten sellasesta voi vaan lähteä takasin siihen vanhaan elämään.

 En mä ole sama alina enää. Sisäsesti tai ulkosesti. Monet ihmiset saattaa ajatella, että vaihtovuosi on vuoden loma, mutta ei kyllä ole lähelläkään lomaa. Mulla ei ole aikaa nukkua, juoksen paikasta toiseen. Mun silmät on avautunu niin paljon. Oon oppinut arvostamaan Suomea niin paljon enemmän ja erilaisella tavalla. Meidän koulutusjärjestelmää, sitä että opettajia kunnioitetaan ja tunneilla opiskellaan. Oon kasvanut niin paljon. Vaikka portugalia jo oikein sujuvasti puhun, silti joskus kielimuuri iskee. Varsinkin jos on jotain ongelmia, kuten esimerkiksi kipeänä oleminen. Sillon sä olet yksin, kipeänä ja koitat hoitaa asioita. Sellanen kasvattaa. Tai kun sä otat väärän bussin, oot jo valmiiksi myöhässä ja oot menossa aivan väärään suuntaan. Ei siinä vaiheessa itketä vaan juostaan pysäkiltä sinne asti minne alunperin olit menossa.

Kun tänne lähdin, ajattelin että kyllä mulle vuodessa selviäisi mitä haluan tehdä isona, mitä opiskella. Mutta vieläkin se on täysi mysteeri. Onhan mulla ideoita aloista, jotka kiinnostaa, mutta ei se riitä. Ahdistaa niin paljon suomeen palaaminen ilman minkäänlaista hajua, mitä haluaa tehdä. Pitää palata lukion penkille ja valita kursseja siihen suuntaan viitaten, mitä aikoo kirjottaa yliopistoa varten. Mutta mitä sitten tekee kun ei ole harmaintakaan ajatusta mitä opiskella ja lukea. Kun tykkäät vähän kaikesta, historia ja yhteiskuntaoppi on todella kiinnostavaa, mutta myös kemia ja biologia.

Tai miten mä opin suomen kieliopin taas? Mun englanti ja suomi huononee sitä tahtia kun portugali paranee. Opin joka päivä uusia sanoja portugaliks. Mä en halua mun menettää mun portugalia. Sekin ahdistaa, että miten mä ylläpidän sitä suomesta käsin?

Olot on ristiriitaiset. Sinäänsä haluaisi palata suomeen, ikävä perhettä ja ystäviä on suuri. Mutta toinen puolisko haluaa jäädä, elää täällä sitä omaa unelmaansa. Suomessa odottaa vastuullisuudet, autokoulu, työt, itsenäisten kurssien kokeet, kaikki. Täällä vaikka olen paljon koulussa ja kuuntelen kyllä koulussa, ei se ole sama. Vaikka olen täällä itsenäisempi kuin mitä suomessa (ei tarvitse talvellakaan äidiltä ja iskältä täällä kyytiä kysyä kun on busseja) niin se tulee olemaan suomessakin erilaista.

Tai sit se talvi. Mä menen hupparilla ja farkuilla kun on kakskyt astetta lämmintä. Hauska katsella kuvia kun suomessa ihmiset ottaa aurinkoa 15 asteessa... Ootan kyllä innolla talvea, että pääsee laskettelemaan ja kunnon lumessa olemaan.

On vaikea saada ajatuksia kasaan, kun on 42 päivää jäljellä. Just puhuin tänään ihanan Maddyn kanssa tästä kaikesta ja hän sanoi että se vaan vaikeutuu, pelottaa sekin ajatus. Olen se kuuluisa hot mess tällä hetkellä. Mun seuraavat kaksi/kolme viikkoa on paikasta toiseen juoksemista, matkustamista ja vaikka mitä. Sinäänsä hyvä että on tekemistä, mutta siten se aika kuluu vain nopeammin...